Jännitysniskanovelli

Vuonna 2009 tutustuin Jännitysniskaan. Meistä tuli ystävät, ehkä elinikäiset. Sielunkumppanit suorastaan.

Mistä kaikki alkoi? Ehkä siitä, että silloisen työpaikkani työpistettä ei saanut säädettyä ergonomiseksi tällaiselle keskimittaista lyhyemmälle hempukalle. Toimistotyöviikko toisensa perään, kuukausi toisensa perään – vahinkoa tapahtui, vaikka en sitä vielä tajunnut. Kävin paljon salilla ja tein 8 toiston sarjoja sellaisilla painoilla, että naama muuttui viininpunaiseksi. Ajattelin olevani loistokunnossa.

Joulun 2008 tienoilla kyselin aikoinaan sikotaudin sairastaneelta äidiltäni, voisikohan mua vaivata sikotauti, kun kaulan syrjiä vihloi ikävästi. (Miten niin luulotauti?) Joku aika sen jälkeen olin varma munuaistulehduksesta, kun selkää poltteli sieltä, mistä Googlen kuvahaun perusteella tulkitsin löytyvän munuaiset.

Kunnes sitten toukokuussa räjähti.

Oltiin Miehen kanssa yksi sunnuntai pikku pyörälenkillä. Viitisenkymmentä kilometriä rosoisilla maalaisteillä, hartiat korvissa käsiä ohjaustankoon nojaten. Huomautettakoon, että pyöräily ei ole päätetyötä tekevän jumihartioille kaikkein avuliain laji. 

Samana päivänä sain kauppareissun päätteeksi kolauksen päähäni. Mies keksi sulkea auton takaluukun, vaikka olin puoliksi sen sisällä. Kuulemma se oli vahinko. Eikä mulla ollut henkivakuutustakaan. Päähän ei tullut edes kuhmua, mutta pelkäsin että kuolen yöllä aivoverenvuotoon. Odottelin sitä hartiat korvissa. Puoli kolmen aikaan yöllä uni vihdoin otti erävoiton.

Seuraavana päivänä töissä huimasi aina välillä. Hartiat tuntuivat tosi jäykiltä. Ajattelin vetreyttää niitä illalla kuntosalilla, kun se aivoverenvuotokaan ei vielä tullut satoa korjaamaan. Joten revittelin ihan kunnolla. Otin sen kummemmin harkitsematta isommat käsipainot pystypunnerruksiin. Alkoi oksettaa.

Seuraavana päivänä töissä tapahtui seuraavaa. Työaikaa oli jäljellä enää 45 minuuttia, kun avokonttorin äänet katosivat ympäriltäni. Näkökenttä sumeni ja takaraivoon nousi lämmin läikähdys.

No nyt se aivoverenvuoto iski. Kuolen.

Työkaveri kysyi, olenko kunnossa. Olin kai vaiennut kesken lauseen, jossa selostin jonkun ystäväni parisuhdekuvioita. 

Mulle tuotiin lasi vettä. Kohtaus meni ohi, mutta säikäytti. Jalat tuntuivat huterilta. Kotonakin huimasi. Mies jätti sinä iltana mäkijuoksutreenit väliin ja vahti, etten pyörtynyt ja kopauttanut päätäni takanreunaan. (Aika ristiriitaista ottaen huomioon sen takakonttiyrityksen.)

Google pelasti mielenterveyteni (hyvityksenä niistä kerroista, kun se murensi sitä). Listasin kaikki oireeni, tajusin laskea mukaan myös sähköiskumaiset tuntemukset ohimoissa ja kaulansyrjissä. Hakutulokset kertoivat tarinaa kivasta kaverista nimeltään Jännitysniska.

Olo huononi viikonloppua kohti. Kaulaa pakotti. Venyttelin hartioita, ja jossain rusahti. Vasen käsi alkoi repsottaa oudosti ja vihloi ihan h****tisti jostain lapaluun alta.

Mies vei mut fysioterapeutille, joka oli yhtä mieltä herra Googlen kanssa. Jännitysniska mikä jännitysniska. Kuulemma olin vyötärön ja päälaen väliltä ihan jumissa. Ja lihasjumi oli lamauttanut lapatukilihakseni, joka normaalitilassa olisi pitänyt lapaluuni ryhdikkäästi kiinni kropassa, tai jotain muuta olennaista.

Lopetin salilla riuhtomisen. Sain tilalle tylsiä, näkymättömän näköisiä liikkeitä päivittäin tehtäväksi. Ai niin, ja sellaiset hienot valkoiset teipit muistuttamaan selän pieniä lihaksia toimimaan oikein. Selkä teipattiin vielä pariin otteeseen. Jatkoin sitä tylsää jumppaa ja kävin fysioterapeutilla hierottavana vielä muutaman kerran. Salille en palannut. Pari kuukautta myöhemmin vaihdoin työpaikkaa, itse asiassa maatakin. Uuteen toimistoon hankittiin ergonomiset tuolit. Säädin työpisteeni niin, että a) jalat ylsivät lattiaan ja b) kädet saivat levätä näppäimistön äärellä. Jumppasin, vetreytin ja venyttelin niska-hartia-selkä -triangelia työpäivän lomassa. Syksyllä tein paluun salille, mutta kiinnitin aiempaa enemmän huomiota tekniikkaan. Tyydyin pieniin painoihin.

Rouva Jännitysniska vuonna 2011, kun tukka oli lyhyt ja loma pitkä. Australialainen maisema ei liity tekstiin mitenkään, kunhan läimäytin tähän kuvan niskastani. Ja todisteen siitä, että isoihin painoihin en ole koskenut vuoden 2009 jälkeen.

Taukojumppa, venyttely ja sopiva lihaskuntoharjoittelu ovat auttaneet pärjäämään jännitysniskan kanssa siitä asti. Ja se, että koittaa oppia relaamaan. Ettei aina vedä hartioita korviin kun jotain uutta tai yllättävää tapahtuu. Välillä olen käynyt hierojalla, mutta hieroja toisensa perään on pudistellut päätään. Selän ja hartioiden lihaksissani kulkee kuulemma sellainen määrä äärimmilleen kiristettyjä viulunkieliä, ettei pelkkä hieronta auta. Eikä se autakaan, pahentaa vain. Aiheuttaa oksetusta, huimausta, kuumeista oloa ja kolmen päivän lihassäryt, vaikka hieroja käsittelisi niitä viululihaksia miten varovasti.

Tulin raskaaksi ja olin raskauden puolivälissä runsaan kuukauden sairauslomalla. Jännitysniskaoireet katosivat. En istunut koneella enää samalla lailla kuin töissä. Saikun jälkeen tein puolikasta työpäivää siihen asti, että raskausviikolla 30 jäin kesälomalle ja siitä suoraan äitiyslomalle. Näytön edessä vietetyt tunnit lyhenivät tuokioiksi. Myös päämäärätön surffailu jäi, kun mua kiinnosti vain syyskuussa syntyvä vauva, ei se mitä Olivia Wildellä oli päällä Oscar-gaalassa tai että burgundy olisi tulevan syksyn uusi musta. Arvata saattaa, että kesäloman alun jälkeen mulla ei liiemmin ollut jännitysniskaoireita. 

Näyttö ja tuoli, ja niiden välissä iso lihasjumi. Puitteet kirjoittamiselle olivat näinkin tunnelmalliset joskus ennen kuin Aikavaras anasti työhuoneen.

Sitten Aikavaras syntyi. Nelikiloisen rimpuilevan puntin kanniskelu ja nostelu ja omasta ja vauvan hyvinvoinnista stressaaminen olivat omiaan palauttamaan Jännitysniskan puhelimeni pikavalintoihin. Muistin taas ystävyytemme juuret.

Siksikin Oma Aika on mulle niin tärkeää. Että saan huoltaa sitä vyötärön ja päälaen - tai näytön ja tuolin - väliin jäävää jumikimppua.