Pikkumustassa vauvajumppaan?

Viikonlopun lähestyessä ilmassa leijui armottoman maalispakkasen lisäksi uhka, etten pääsisi ystävän kolmekymppisille, niin kuin ehdin pelätäkin (ks. tämän postauksen kuvateksti).

Edelliset kolmekymppisbileet menetin joulukuussa, kun vauvanvahti sairastui.

Ajattelin, että jos en pääse näihinkään, niin...

No, ainakin välttyisin toteamasta 5 minuuttia ennen bussin ohiajoa, ettei mulla ole yksiäkään päällä pysyviä sukkahousuja, koska silloin joskus raskaana saksin kaikkien sukkisten vyötärönauhan poikki, jotta mahalle olisi tilaa (en pystynyt käyttämään vatsan yli vedettäviä raskaussukkahousuja, ne ahdistivat liikaa).

Café en Seinen tunnelmia vuonna 2008 Dublinissa. Ei liity näihin 30-vuotisbileisiin sitten mitenkään, kunhan etsiskelin anonyymejä juhlimiskuvia ajalta, jolloin vielä toisinaan kävin juhlimassa.

Mutta häntä pystyyn! Tulee niitä uusia juhlia, tuleehan? 

Mutta kun ei tule. Ei kolmekymppisiä. (Ja nämä olisivat vieläpä kulinaristien järjestämät! Vääryyttä.) Mies kavereineen elää parhaillaan 31-synttärivuotta. Mä saavutan pyöreät vuosikymmenet syksyllä, eikä mulla ole itseäni nuorempia kavereita. Seuraavat isot pippalot on nelikymppisiä – enkä mä nyt niitä odota. Huh.

Ja kaveripiiri täyttyy lapsista. Kohta on muillakin aikavarasvauvoja, taaperoita, räkätauteja, korvatulehduskierteitä, noroviruksia, lapsenvahtiongelmia. Kukaan ei ehdi ja jaksa juhlia. Saati sitten järjestää juhlia. Puhumattakaan siitä, että muistaisivat ja tahtoisivat kutsua myös mut tämän äitiysloman mustaan aukkoon putoamisen jälkeen.

Että täytyy käyttää sitä mekkoa vauvajumpassa. Tai sitten säästää se ensimmäisiin nelikymppisiin.

Paitsi ettei tarvitse. Pääsin sittenkin juhlimaan! Päivänsankari oli kaunis kuin orkidea mustavalkoisessa mekossaan, joka paljasti suloisesti heinäkuussa kasvuhuippunsa saavuttavan vauvavatsan. Mulla oli liikaa meikkiä ja olin vähän ylipukeutunut. Rajauksia silmissä siis myös niiden joulukuisten kolmekymppisten edestä, ja farkkuja voin käyttää kauppareissullakin. Kompensoin paljettijakkuani pitämällä villasukat jalassa. (Oikeasti unohdin ottaa ne pois, kun menin sekaisin aikuisten ihmisten tapaamisesta.) Ruoka oli hyvää ja jälkiruoaksi oli sekä porkkana- että suklaakakkua – mitä muuta voi pyytää? 

Kamera jäi 30-vuotisjuhliin lähdettäessä kotiin, enkä uskaltanut ottaa kuvia kännykällä. Pelkäsin että olisin alkanut selata sen tiedostoista Aikavarkaan kuvia ja pakottanut kaikki katsomaan sen videon, jossa Aikavaras nauraa.

Jutellessani vanhojen kavereidemme kanssa muistin kysyä, mitä heille kuului. Ja puhuin myös muusta kuin vauvoista. Olen ylpeä suoriutumisestani.

Ja sitten juttelin paljon vauvoista. Ja synnytyksestä. Ja raskaudesta. Ja unenpuutteesta. Anteeksi.

Kuvia näytin kännykästä sentään ainoastaan toiselle tuoreelle äidille. Hänen pyynnöstään, eteisen suojissa. Ja se toinen tuore äiti puhui paljon maidon pumppaamisesta. (Enkä puhunut kestovaipoista, soseista, hikoilusta tai pulauttelusta. Enkä kakkaamisesta, toisin kuin Mies, joka kertoi miten Aikavaras kakkasi 12 kertaa päivässä ja miten Aikavaras ei kakannut 12 päivään.)

Kotiin palasimme yhdeltätoista ja päästimme Anopin ja Appiukon vapauteen. Mies marssi suoraan sänkyyn. Minä jäin pöllämystyneenä ja maitoautomaatit turhan täynnä valvomaan siitä huolimatta, että olin umpiväsynyt.

Kyllä uni lopulta voitti. Ja onneksi onneksi onneksi Aikavaras piiiiitkästä aikaa nukkui useamman tunnin pätkät ilman väli-itkuja.