Tarina suisidaalisesta Supervehkasta

Saimme Miehen sisaruksilta häälahjaksi viherkasvin lokakuussa 2005. Se oli polvenkorkuinen, eikä Miehen veli enää muistanut sen nimeä. Joku ounasteli, että kyseessä olisi jonkin sortin vehka.

Miehen veli kertoi, että hoito-ohjeita kysyttäessä kukkakaupan myyjä oli nauranut päin naamaa. ”Turha mun mitään ohjeita on sulle antaa. Se kuolee kuitenkin ekan talven aikana.” 

(Hienoa asiakaspalvelua. Olisi nyt edes runoillut jotain säännöllisestä mutta ei liian runsaasta kastelusta ja keväisestä multienvaihdosta, ja myynyt siinä lisätuotteina pari purkkia ruukkukasvilannoitetta.)

Supervehka ja illanviettoeleganssia maaliskuussa 2010

Nyt tiedämme, että se on supervehka. Nimensä kasvi on ansainnut, koska:

KASVOI HOIDOTTA
Se kasvoi kuin rikkaruoho ensimmäisten kahden vuoden aikana, eikä myyjän ennustuksesta huolimatta kuollut. Emme lannoittaneet sitä koskaan vaan kastelimme kerran viikossa ja suihkutimme lehtiä sumutinpullolla silloin kun muistimme. Kasvin ruukku kävi nopeasti liian pieneksi. Emme saaneet aikaiseksi vaihtaa sitä. 

SELVISI MINIRUUKUSSA EKSPATRIAATTIVUOSIEN AJAN
Sitten muutimme ulkomaille. Kasvi jäi Anopin hoitoon. Hoidossa viettämänsä kahden vuoden aikana kasvi kasvoi kituliaasti, mutta ei kuollut, vaikkei Anoppikaan vaihtanut ruukkua.  

SELVIYTYI PAHOINPITELYSTÄ
Suomeen palattuamme hankimme siirsimme kasvin uuteen ruukkuun. Siinä kahden viherkasvien hoitotaidottoman käsittelyssä kasvi kohtasi lievää väkivaltaa. ”Se varmaan kuolee pian, mutta ei voi mitään”, totesimme.

NOUSI UUTEEN KUKOISTUKSEEN
Olimme väärässä. Kasvi ei kuollut, vaan aloitti renessanssikautensa. Ensimmäisen talven aikana se levisi metrin joka suuntaan.

ELI LÄPI MUUTTOAUTOPAINAJAISEN 
Asuimme keskustakämpässämme runsaan vuoden. Kun muutimme kaksi ja puoli vuotta sitten nykyiseen asuntoomme, kasvi oli kolmenistuttavaa sohvaa lukuun ottamatta ainoa tavara, joka ei mahtunut kerrostalon hissiin. Se piti runnoa ovesta ulos. Ja taivuttaa metrin verran latvasta, jotta se mahtui pakettiautoon. 

NOUSI TOISENA KUUKAUTENA KUOLLEISTA
”Se varmaan kuolee”, totesimme jälleen. Olimme väärässä. Kasvi vietti hiljaiseloa kuukauden verran, sitten varisteli muutaman lehden. Sen jälkeen alkoi uusi kukoistuskausi, joka on kestänyt tähän päivään asti. Ruukku on taas liian pieni. Muutaman ylirehottavan oksan jouduimme leikkaamaankin.

Supervehka helmikuussa 2013

Supervehka ilmiselvästi. Kuolematon.

Kunnes.

Olin pohtinut jo jonkin aikaa, miten käy kun Aikavaras oppii konttaamaan ja kiinnostuu kurkkimaan ruukkuun, maistelemaan multaa ja nojailemaan kasvin varteen tahmeilla, ehtiväisillä kätösillään. Tulin siihen tulokseen, että varmaan huonosti.

Supervehka on näemmä tajunnut saman. Kun Aikavaras oppi vasta kääntymään, kasvi alkoi jo ruskistaa oksiaan ja pudotella lehtiään. 

Nyt, kuuden kuukauden iässä, Aikavaras nousee konttausasentoon ja heiluu eestaas. Siitä on vielä jonkun matkaa vuorotahtiseen raajojenliikutteluun, mutta kuten urheilijoiden, huonekasvienkin on paras lopettaa huipulla. 

Supervehka maaliskuussa 2013