Aikavaras
viihtyy nykyisin potalla. Siihen ei ole pakko istua, mutta vaipanvaihdon
yhteydessä potalla saa käydä. Useimmiten Aikavaras kipittääkin itse potalle
eteiseen, ja jos potta sattuu olemaan edellisen huuhtelun jäljiltä vessassa
kuivumassa, kaveri koputtelee ovea kunnes saa potan alleen.
Viime
viikkoina pottaan on alkanut tullakin jotain. Hyvä, koska oltiin Miehen kanssa
jo vähän tuskastuneita Aikavarkaan tapaan pissata tahallaan matolle tai lattialle heti vaipasta vapauduttuaan. Ai
mistäkö tiedetään, että tahallaan? No siitä, että Aikavaras juoksi turvallisen
matkan päähän ja alkoi kikattaen lorotella. Jos ja kun minä ehdin
rätin kanssa hätiin tai seurasin jo ennakoiden perässä, kaveri keskeytti
ja siirtyi kauemmas jatkamaan, vaikka kuusi kertaa putkeen.
Joten
hieno homma, että Aikavaras tykkää istahtaa potalle ja säästelee virtsaansa sinne asti.
Nurjana puolena Aikavaras tahtoisi aina lukea sitä yhtä ja samaa aapisvihkoa
potalla. Ei yksin, vaan yhdessä. Olen aika turtunut sanomaan päivittäin 5 (pottasessioiden keskimääräinen lukumäärä) x 4
(lukukertojen keskiarvo per pottasessio) että
joo, se
on juna
ja
se siinä onkin muuten potkukelkka!
ja
nalle! totta, on nalle!
ja
missä pojan lakki on?
Etenkin, kun noita samoja juttuja (paitsi potkukelkka) esiintyy monessa muussakin päivittäin useamman lukukerran kohtaavassa kirjassa. En silti henno piilottaa aapista. Kun kerran lapsi tykkää. Ja kun kerran lapset oppivat toistojen ja toistojen ja toistojen kautta. Ja kun kerran rutiinit on tärkeitä. Ja kun kerran tuon rasittavammasta asiasta ei vielä ole kyse.
Ja onhan tuo aapinen aika koominen. Taitaa
olla siskon miehen lapsuudesta säästynyt ja siskon lapsilta meille periytynyt. Maailman- tai ainakin
vanhemmuuskuva on nykyisin pikkiriikkisen erilainen. Ennen ei
esimerkiksi ollut paineita joka inahduksesta hössöttävään kiintymysvanhemmuuteen:
Eikä
ennen varoiteltu ja vahdittu lapsia turhaan:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti