Tukka, sakset ja nappi eli kootut kuulumiset

Pari viikkoa sitten pää kaipasi ulkoista(kin) päivitystä ja yöpöydän laatikosta pomppasi silmille viime jouluna saamani lahjakortti, joka kelpasi mm. muutamaan kampaamoon ja joka oli ihan kohta umpeutumassa. Kun Mieheltä liikeni muutama lauantaitunti toimia Aikavarkaan pääasiallisena hoitohenkilökuntana, minä istuin kampailtavana ja sitten toimitin joulutonttujen asioita keskustan hälinässä.

Mutta mahtaako joku muukin tarttua saksiin kampaajalta tullessaan? Ei ollut eka kerta, tuskin viimeinenkään. Mutta vihdoinkin tajusin, miksi näin käy:

Koska kampaajilla on se tapa, että ”kuivataan nyt ja viimeistellään sitten kuivana”. Ja sitten föönäillään. On jotain nesteitä ja pyöröharja. Niillä aseilla mun tukka taivutellaan sellaisiin asemiin, joihin se ei ikinä luonnostaan asetu. Sitten saksitaan vielä, ja lähtökohtana on se luonnottomasti aseteltu tukkalaite.

Mä en föönää koskaan vapaaehtoisesti vaan mieluummin annan tukan kuivua luonnollisesti. Inhoan föönin kuumuutta ja sähkönhajua. Mun tukka asettuu parhaiten (ei silti välttämättä hyvin...), kun se saa mennä niin kuin se oman luontonsa mukaan menee. Sen hyviä puolia – jotka vaihtelee sään ja vuodenajan mukaan – voi tietysti korostaa, mutta jos ja kun on hankalia pyörylöitä tai uppiniskaisesti asettumattomia suortuvia, niin en kyllä ala taistelemaan päivittäin niitä vastaan neljän eri tökötin ja sähkölaitteiden voimalla. Ajantuhlausta. Koska kuitenkin tulee jostain tuuli, tai kosteus, ja pipo nyt talvella ainakin, ja sitten taistelu on menetetty joka tapauksessa. Tukka saa halutessaan vetää laineille tai olla kuivalla säällä piikkisuora. Eikä jakauksen tarvitse olla joka kerta samassa paikassa.

Jakaus niin kuin se itse tahtoo. Ja taustalla näköjään Aikavarkaan suosikkipottalukemistoa, sellainen 30+ vuotta vanha aapisvihko.

 

Kampaajat sen sijaan! Niillä on oma (valheellinen) visio mun hiuksista ja siitä, miten ne parhaiten muotoilisi. Föönätään, saksitaan, suihkaistaan jotain ainetta joka menettää tehonsa heti kun kampaamon oven sulkeutumisesta tullut ilmavirta osuu mun lasimaiseen, sähköistyvään, liukkaaseen tukkaan. Siinä sitä sitten ollaan. Hiukset alkavat vetäytyä takaisin omiin luonnollisempiin asemiinsa, kadulle päästessä jakauskin jo siirtyy puoli senttiä. Kasvoja kehystävät suortuvat laskeutuvat äkkiä vääriin kohtiin, väärän pituisina. Tukkaa ei ole leikattu sen omilla ehdoilla, ja se näkyy.

Nyt kun olin saanut hiukset kasvatettua tosi lyhyistä olkapäille ulottuviksi tasapitkiksi suikaleiksi, tahdoin taas vaihtelua. Koska nyt kolmikymppisenä ainaväsyneenä stressipesäkkeenä mun otsassa näkyy hieman elämisen jälkiä, ajattelin että jos vaikka vähän otsatukkaa. Ei sellaista geometrista, ankaraa ja paksua, vaan vähän jotain suortuvia, huolettomasti, niin että ne saa mennä niin kuin menevät ja välillä ne voi vetää sivuunkin. Ei. Ei käynyt kampaajalle. Nainen oli sitä mieltä, että jos en tahdo suoristella tai taivutella päivittäin ja käyttää paljon tököttejä, niin ei kannata, koska pyörylät, ja hiuslaatu, ja niin pois päin. Hmm.

Onneksi kotonakin on sakset. Onneksi valmista ei tarvi tulla kerralla. Kun hiusten antaa pesun jälkeen kuivahtaa luonnollisesti, näkee mistä tarvii vielä vähän napsia. Sama juttu seuraavan pesun jälkeen. Ja seuraavan. Sitten alkaa tulla valmista.

 

***

Hiusten kotileikkuun sai myös Aikavaras muutama viikko sitten. Otsatukka oli lyhennetty jo kuukautta aiemmin, ja kaveri alkoi epäilyttävästi muistuttaa pitkän niskatukkansa kanssa 80-lukulaista kendojunttia jääkiekkoilijaa. Pystyn samaistumaan monen äidin kohtaamaan taaperokiharajumitukseen ("tuohon tukkaan ei kyllä kajota!"), mutta pettymyksekseni en löytänyt itsestäni tätä asennetta. Ei, sakset käteen ja naks naks. Parempi tuli!

 

***

 

Niin, ja sitten siitä napista. Se ei oikein enää mahdu kiinni. Nyt 18. raskausviikon alussa Unirosvo painaa vasta alle 200 grammaa eikä kohtu toistaiseksi ole juurikaan isoa greippiä suurempi, joten ei tämä pötsi vielä mikään pinkeä vauvavatsa ole. Napa, joka pullahti Aikavarasta odottaessa ulos joskus rv 28 tienoilla eikä palautunut koskaan ennalleen, törröttää jo nyt hölmönä ulokkeena keskellä tätä valtavaa turvotus- ja laardikertymää. "Papa", osoittelee Aikavaras ja kurkkii mun paidan alle.

 

Onko ihme ettei huvita kumarrella ja kyykistellä farkut jalassa vaan hengaan ulkona kevyttoppahousuissa ja sisällä sukkiksissa tai veijoissa? Äitiysfarkkuja en ole vielä kaivanut kaapista, niitä ehtii kevään mittaan kuluttaa ihan riittämiin.

Eilen oli neuvola ja siellä ne sydänäänet jumputtivat, tsuptsuptsup. Liikkeitä olen tuntenut silloin tällöin parisen viikkoa, pieniä tökkäisyjä alavatsassa, epäsäännöllinen elohiiri nykimässä suoliluuta kohti. (Valitettavasti tässäkin raskaudessa alkoivat myös harjoitussupistukset samoihin aikoihin kun liikkeet alkoivat tuntua.) Äidilläni oli vapaapäivä ja hän vietti puolituntisen Aikavarkaan kanssa neuvolan vastapäisessä leikkipuistossa, jotta pikku terroristi ei päässyt kiipeämään tutkimuspöydälle kun minä seison vaa'alla (niin kuin viimeksi), vetämään tietokoneen piuhoja seinästä kun mun verenpainetta mitataan (niin kuin viimeksi), ja syömään kiinnostavia paperitukkoja roskiksesta kun neuvolantäti etsii anturin kanssa sykkeitä mun alavatsalta (viimeksi sydänääniä ei vielä kuunneltu mutta roskista kaveri ehti silti penkoa).

"Oisko sulla vielä kysymyksiä?" neuvolantäti kysyi.

"No ei kyllä tästä raskaudesta", tajusin. Ei mitään kysyttävää, se nyt vain menee tässä samalla, etenee omalla painollaan (kolme kiloa). Mutta Aikavaras, sitä ja sen kasvatusta ja mun omaa vajaavaista äitiyttä koskevia kysymyksiä mulla oli mieli täynnä. (Esimerkiksi nyt, että mikä on suositeltava tapa toimia kun taapero saa raivokohtauksia joissa hakkaa päätään seinään ja naamaansa lattiaan?) Hölmö minä, joka kuvittelin joskus keväällä ja kesällä, että mahdollinen uusi raskaus veisi jotenkin huomion pois Aikavarkaasta ja sen kehityksestä. Pöh. Päinvastoin se silmien edessä kekkuloiva, suinpäin vaaratilanteisiin syöksyvä ja kaiken käsiinsä haaliva napero vie huomion raskaudelta. Tiineyteensä tulee kiinnittäneeksi huomiota vasta kun on pakko, esimerkiksi kun joutuu oksentamaan, kun vaatteet eivät enää mene päälle, tai kun Aikavaras sätkii ja potkii uhkaavasti kohti mun vatsaa.

Mutta kun Unirosvo syntyy, Aikavaras joutuu pärjäämään ilman osaa siitä huomiosta, jonka valokeilassa nyt paistattelee aamusta iltaan ja joinain öinä illasta aamuunkin. (Odotettavissa varmaan haasteellista käytöstä... Ehkä päiväkotiarki osaltaan auttaa vähän tottumaan siihen, ettei Äiti olekaan aina 100-prosenttisesti hyödynnettävissä ihan siinä vieressä tai ainakin viereisessä huoneessa?)

No okei, jostain Aikavaras jää nyt jo Unirosvon takia paitsi: Energiaa riehua ja leikkiä mulla ei ole enää riittänyt samalla tavalla kuin ennen raskaaksi tuloa. Hengästyn heti, lihakset uupuvat saman tien, ja kun aamusta asti on keplotellut vaipanvaihdot, paininut vaatteet päälle, taistellut ulkovaatteet ylle, järjestänyt ruoat pöytään Aikavaras kainalossa tai nilkkoihin takertuneena, siivonnut keittiön samalla nostellen lasta pois pöydältä, nostanut keinuun, keikuttanut keinulautaa, taklannut rattaisiin – ja kuka uskoisi, että pukemistaistelun jälkeen myös riisuminen on usein aikamoinen painimatsi? Sen jälkeen musta ei enää ole konttaamaan pitkin kämppää karhua leikkien, eikä nostelemaan Aikavarasta kerta toisensa jälkeen kohti kattoa, etenkin jos tietää että edessä häämöttää vielä varsin vauhdikas iltasuihku. Miehen työmatkojen aikana kaverin rajumpien leikkien kiintiö jääkin selvästi vajaaksi ja sitä ottaa silminnähden päähän, kun Äiti ehdottaa lukemista, palapeliä, palikoita, ja Äiti hei, kuka nyt koko ajan tahtoisi halia nallea?

No, niin kuin Mies kerran totesi (tilanteessa, jossa minä puuhasin Aikavarkaalle kaksin käsin iltapalaa väsymystä ja leivänhimoa kitisevän naperon roikkuessa ulisten mun lahkeessa, ja Mies "auttoi" jättämällä vahingossa Aikavarkaan superehtiväiset sormet jääkaapin oven väliin):

"Jokainen osallistuu parhaan kykynsä mukaan."