Oivallus

Viime lauantaina koin oivallushetken (ohimenevän, sellaisen joka pitäisi kokea joka päivä uudelleen).

Oltiin mummilassa, äitini luona. Oli ulkoiltu, syöty lounasta, herkuteltu kakulla. Koitti päiväuniaika. Isosisko lähti poikansa kanssa käyttämään autotonta äitiämme ruokaostoksilla, toinen luki lehteä olkkarissa ja alakouluikäiset lapsensa puuhailivat hissuksiin. Perimmäisessä huoneessa rauhoituttiin unille. Vasemmalla puolella, siinä äitini sängyn päiväpeiton päällä, tuhisi Unirosvo uupuneena rankasta edustamisesta. Oikealta, matkasängyn pohjalta, sieltä pupun ja nallen välistä, kuului Aikavarkaan tasainen hengitys. Kerrankin nukkuivat yhtä aikaa pitempään kuin parikymmentä minuuttia.

Minä en saanut unta, vaikka väsymys oli sitä luokkaa että silmien takana jyskytti moukari ja varpaiden niveletkin vihloivat. Fiksusti olin vetäissyt mukillisen kahvia juuri varttia aiemmin ja olen hieman kofeiiniherkkä. 

Luin Meidän Perhe -lehteä. Joku äiti-ihminen kertoi, ettei viikonloppu ole viikonloppu ellei silloin valmisteta hitaita ruokia. Pilkota tuntikausia ja haudutella kuukausikaupalla niitä patoja. 8- ja 11-vuotiaat lapset osallistuvat mielellään ja niin poispäin.

Just, tuhahdin. Ihan kuin! Noinko munkin pitäisi! Ei tuu onnistumaan! Valitettavasti!

Sitten tajusin sen, mikä tietysti on itsestään selvää, jos ei elä ihan pikkulapsiaikakuplassa niin kuin minä:

Tämä tässä on vain ohimenevä hetki.

Joku päivä nämä pienet lapset ovat kymmenen vuotta vanhempia. Silloin ne eivät takerru jalkoihin vaan lusmuavat kavereiden luona. Eivät istu sylissä puettavina, eivät herätä neljää kertaa yössä, eikä haittaa vaikka päivällinen olisi joskus kahta tuntia myöhemmin.

Joku päivä omaa aikaa on taas enemmän. Joku päivä ajatukset pysyvät jälleen koossa. Joku yö saa taas nukkua.

En nyt tarkoita, että eläisin sitku-elämää: että sitten kun lapset ovat isoja, niin [suuria suunnitelmia ja kaihoisaa huokailua]. Ei. 

Lähinnä tajusin, että hyvistä päivistä, tunneista ja hetkistä kannattaisi nauttia ihan täysillä, koska tämä aika on ainutlaatuista ja loppujen lopuksi kuluu kiitämällä.

Että huonoina hetkinä, tunteina ja päivinä kannattaisi muistaa, että tämä ei ole pysyvä tilanne vaan muutama hassu vuosi tulevien vuosikymmenten edessä. 

Että kaikkea ei voi tai tarvitse saada. Saati sitten kerralla. 

Haudutellaan niitä patoja sitten myöhemmin elämässä. Nyt ei olekaan vielä sen aika, vaan tämän.