Kun Aikavaras tuli taloon

Aikavarkaan synnyttyä pitkittynyt baby blues sekoitti pääni. Ekoina viikkoina nimittäin luokittelin Omaksi Ajaksi lähinnä tiehyttukosten hoitamisen lypsämällä vessassa aamuneljältä, yön kolmannen imetyksen jälkeen.

Myöhemmin vapaahetket lisääntyivät sitä mukaa, kun vauvan maailmaantuloangsti laimeni (lue: kun vauva ei enää karjunut selkä kaarella myöhäisillasta varhaisaamuun). Aikavarkaan unijaksot pitenivät ja omat vauvanhoito-otteet varmenivat. Bodyn pukemiseen ei mennyt enää yhdeksää minuuttia, eikä jokaisella vaipanvaihdolla tarvinnut enää kuurata sitä napatynkää. Välillä Aikavaras saattoi maata pehmeällä peitollaan itkemättä jopa niin kauan, että sain valutettua hanasta vesilasillisen. Ja juotua sen. Ihan yksin.

Aikavaras ruokaili pienempänä välillä tunninkin ajan kerrallaan, joten heti kun molemmilla osapuolilla alkoi olla tekniikka hallussa, otin tilaisuudesta vaarin ja hyödynsin Yle-veroa olan takaa. Sain loka-marraskuun aikana katsottua digiboksilta reippaanlaisesti materiaalia, jota koskaan ennen en ehtinyt tai jaksanut. Leffoja, dokumentteja, kymmeniä jaksoja Housea ja lauantaisin esitetyn Scott & Bailey -sarjan kokonaisuudessaan. Eskapismia! Kyllä kiitos! Omaa aikaa. Kunnes Aikavaras alkoi 2,5 kuukauden iässä syödä nopeammin ja tehokkaammin sekä kiinnostua ympäristöstään siinä määrin, ettei ruokailusta tullut enää mitään, jos selän takaa kuului jotain. ”Mitä, mikä se oli, mulle kanssa, tahdon katsoa telkkaria, hei kuka puhuu, tuliko Isi, saanko leikkiä, lisää sitä maitoa nyt heti mutta en kyllä käänny sinne päin!”

Seuraavan kerran ehdin katsoa telkkaria varmaan sitten kun Aikavaras on teini-ikäinen eikä sitä saa lauantaisin ylös sängystä edes vinssillä. (Lastenohjelmia ei lasketa telkkarin katsomiseksi.)

Tilanne nyt: Aikavaras herää usein ennustamattomasti juuri, kun olen alkanut tehdä jotain muuta. Saanut sähköpostin auki ja alkanut kirjoittaa pitkää viestiä, tai ensimmäistä kertaa neljään päivään oikaissut pitkäkseni sohvalle vaunulenkistä ja imetyksestä väsyneenä, tai päässyt hyvään vauhtiin niska-hartia-selkäjumpassa, tai alkanut pilkkoa vihanneksia salaattia varten.  

Tai sitten Aikavaras ei suostu nukahtamaan lainkaan. Sitäkin on liikkeellä. 

Hiljainen itkuhälytin on sisustuselementeistä arvostetuin.

Pienet edellä, isot perässä. Toisinaan leikin itse aikavarasta. Ripustan pukluharsoja ja unihaalareita kuivaustelineelle ja ripottelen likaisia lusikoita pöydiltä tiskikoneeseen Aikavarkaan ihmetellessä sitterissä, tai huudellessa puuhamatoltaan, ettei jaksa enää leikkiä koska on vasta nelikuinen. Ihanteellisin tilanne on, että kotityöt on jo tehty siinä vaiheessa, kun Aikavaras nukahtaa määrittelemättömän mittaisille päiväunilleen.

Mainittakoon, että yleensä Aikavaras tykkää katsella, miten 68-senttinen body toisensa jälkeen ilmestyy valkoisesta, toisinaan jännästi hurisevasta Upo-laatikosta äidin käsiin ja siitä kuivaustelineelle roikkumaan. Heti kun pätkällä on pituutta riittävästi, Aikavaras saa ripustaa omat pyykkinsä kuivumaan. Meidän taloudessamme panostetaan mallioppimiseen.  

Tiesin jo lasta toivoessa, että vauva muuttaisi arjen, mutta toivoin, että äitiys puolestaan muuttaisi minua. (Samalla pelkäsin, että niin kävisi. Että unohtaisin kuka itse olen ja puhuisin joka päivä kestovaippojen mikrokuitulisäimuista.) Missään vaiheessa en sentään kuvitellut, että pystyisin tekemään vauvan kanssa kaikkia samoja juttuja kuin ennen.

Miten kävi?

Kaipaan enemmän omaa aikaa. Ikävöin asioita, joita tapasin tehdä a.e.v. (aikana ennen vauvaa). Esimerkiksi käydä vessassa ovi kiinni ja ilman, että selostan tekemisiäni Aikavarkaalle, joka viihtyy hetken yksin vain jos kuulee jatkuvaa raportointia äitinsä suusta. Ja jos mennään askelta pidemmälle, tapasin a.e.v. liikkua nykyistä enemmän ja monipuolisemmin, katsoa Miehen kanssa leffoja, syödä ateriani keskeytyksettä ja uppoutua töiden jälkeen vaikka koko illaksi hahmottelemaan jännitysnovellin raakaversiota.

Toisaalta olen sopeutunut riittävästi. (Joinain päivinä vähän riittävämmin kuin toisina.) Äsken listaamani ajanviettotavat kuulostavat nyt etäisiltä. Jonkun muun todellisuudelta. Joudun pinnistelemään muistaakseni selkeästi, miten käytin arki-iltani ja viikonloppuaamuni a.e.v. Kaikki ne tyhjät tunnit!

Omaa aikaa ei enää tarvitse olla kokonaista iltaa joka päivä arkisin ja kokonaista päivää viikonloppuisin, mutta jonkin verran sitä on saatava. Otettava. Se on jokaisen äidin oikeus. Muuten psyyke ei kestä ja fysiikkakin pettää.

Yöunista omaa aikaa ei kuitenkaan kannata varastaa. Jos on niin onnekas, että vauva antaa nukkua vaikka kaksi kolmen tunnin jaksoa per yö niin kuin meillä, älä hullu rupea vauvan nukahdettua illalla/yöllä/aamukuudelta valmistelemaan seuraavan päivän lounasta. Piste.