Jännitystä ilmassa, ja vähän pisaratartuntaakin

Sunnuntai. Eilen tuli lunta, tänään näkyy aurinko. Kaunista, mutta kylmää. Meiltä jäi aamupäiväulkoilu väliin.

Huomisen olisi määrä olla mun eka työpäivä ja Aikavarkaan eka kokonainen 7 tunnin hoitopäivä. Jännittää:

• Osaanko töissä enää mitään? Olen oppinut hienosti ulkoa nelisenkymmentä lorukorttia ja pari lorukirjaa ja monen monta lastenlaulua. Olen oppinut lämmittämään lounasta yksikätisesti ja vaihtamaan vaipan ja vaatteet taaperolle, jonka kävely- tai juoksurefleksi käynnistyy voimakkaana aina kun varpaat osuvat johonkin. Mahtaako pomo arvostaa uusia kykyjä? Mahtaako vanhat kyvyt löytyä jostain pinon pohjalta?
  
• Miten Aikavaras jaksaa päiväkodissa? Tuleeko itku ja ikävä? Ja saako Aikavaras päiväunen päästä kiinni päiväkodin laidattomassa sängyssä – ja pysyykö se sängyssä? Kaveri kun on aika, köhköh, vehtaava nukahtaja, jonka kaikki ruumiinosat ehtivät kolista huolella pinnasängyn pinnoihin ja joka usein hyppelehtii pystyssä päin laitoja vasten odotellessaan unen tuloa. (Toisaalta päiväkodin aamupäivä on pitkä ja väsyttävä pienelle. Voi olla, että uudessa ympäristössä talon tavoille oppii nopeasti ja uni tulee muutenkin helposti.)
  
• Pakkashälytys! Huomisesta eteenpäin pakkasta on luvassa kymmenisen astetta. Mitä päälle? Miten posket kestävät ulkoilut paleltumatta? Ollaan tässäkin aika lailla uuden edessä, koska viime talvena Aikavaras oli vaunuvauva, makuupussin sisällä ja harson ja kuomun suojissa. Tähän mennessä kuluneen talven kylmin päivä taisi olla miinus neljä, siitäkin on jo kunnolla aikaa.
  
• Rakenneultra on varattu tiistaiaamuksi, ja vaikka Unirosvon odotukseen ei ole ehtinyt keskittyä samalla intensiteetillä ja hermoilulla kuin Aikavarkaan parin vuoden takaiseen odotukseen, niin ei se rakenneultra ihan läpihuutojutulta tunnu. Aikavarasta odottaessa laskin suunnilleen tunteja siihen maagiseen rajaan, jossa keskenmeno vaihtuu kohtukuolemaksi tai ennenaikaisuudeksi. (Voi apua, miten mä olen ollutkin niin negatiivinen, epäuskoinen ja pelokas? Toisaalta silloin mulla oli näihin aikoihin ollut jo kuukauden verran useana päivänä viikossa pieniä verenvuotoja. Viattomia, mutta selittämättömiä ja erittäin varpaillaan pitäviä.) Nyt luottamus on huomattavasti korkeammalla, mutta onhan se nyt to-del-la jännää – tai Aikavarkaan sanoin änää. Vähän niin kuin liukumäen alla piileskely tai käsienpesu valot sammuksissa.
  

Aurinkoa! Koska viimeksi täällä Turussa? Marraskuussa?

Kermavaahtona koko tämän jännityskoktailin päällä komeilee nyt nuha, joka Aikavarkaaseen iski tänä aamuna. Yltyykö se ihan kunnon flunssaksi niin, että heti eka hoito- ja työpäivä muuttuu kotipäiväksi? Blääh. Äkillisesti puhjenneen nuhan vuoksi pakkassääulkoilukin jäi aamulla väliin.

Peukut pystyyn, että nuha laantuu nopeasti eikä etene kuumeiluksi. Kosmokselle kuitenkin kiitos tukiverkoista: soitin jo Anopille ja sain vastauksen totta kai, kun kysyin että mikäli Aikavaras sairastuu niin ettei ole tiistaina hoitokunnossa, olisiko mahdollista saada aamutunneiksi hetkellinen lapsenvahti sen rakenneultran ajaksi. Niitä aikoja kun ei kasva puussa, ja raskaus on jo kiiruhtanut yli puolivälin. (Jatkossa lapsen sairastelut eivät tietenkään kasaudu vain mun harteilleni. Tällä hetkellä Mies kuitenkin kituu lounais-Englannissa jollain niin pienellä paikkakunnalla, että nimi pääsi valumaan mun muistista pois saman tien kun sen kuulin, joten eihän se ressukka sieltä käsin voi tulevalla viikolla muuta kuin lähettää pikaisia ja myötätuntoisia paranemistoiveita kännykän kautta.)

Tällaisia jännäillessä.