Lähtemisen vaikeus - mutta kohta mennään silti

Vuoden eka postaus jatkaa totuttua angstailulinjaa. 

Aika monena iltana, aamuna ja aamuyön valvottuna tuntina olen nimittäin jo ehtinyt itkeskellä tulevaa Lontoon-reissua. Mies on varmaan mielissään, kun olen näin silminnähden innoissani (lue: ristiriitaisten tunteiden ja repivän syyllisyyden raastama).

No olenhan mä myös innoissani – sentään Lontoo! Innostus jää kuitenkin helposti syyllisyyden ja pelon alle. En saa hiljennettyä ääntä, joka hokee pääni sisällä että ilman lapsia lomalle lähtevät vanhemmat ovat itsekkäitä, itsekkäitä, itsekkäitä. Enkä mä tahdo olla itsekäs. En myöskään saa mielestäni ajatusta, että mitä Aikavaras mahtaa miettiä kun kolmilta päiväunilta ja kolmilta yöunilta herättyään Äiti (tai Isi) ei edelleenkään ole paikalla.

Keskustelupalstoilla (joihin yleensä en kajoa tikullakaan mutta tässä mielenhäiriötilassa sorruin yhtenä unettomana iltayönä typerään surffailuun) joku kertoo katuvansa vielä 30 vuoden jälkeen, että jätti puolitoistavuotiaan viikoksi hoitoon ja lähti reissuun. Lapsi muuttui takertuvaksi ja itki äidin perään vielä tokaluokkalaisena. (Skeptinen voisi epäillä, että kyse taisi olla jostain muustakin kuin siitä yhdestä reissusta.) Toiset taas suunnittelee peräti kahden viikon reissuja vaikka lapsi on vasta runsaan vuoden. Ja aina joku kommentoi, ettei koskaan tarvitse yhtään omaa aikaa koska lapset on pieniä vain hetken ja ettei kestä ajatusta edes eri huoneessa nukkumisesta.

On meitä moneksi. Ja toisaalta seitsemän päivää on yli kaksi kertaa meidän reissun kesto (pari tuntia vajaat kolme vuorokautta).

Sanovat, että runsaan vuoden ikäinen ei vielä pysty pitämään vanhempiensa muistoa mielessään koko päivän ajan. Että siksikin kokopäivähoito on liian rankkaa vuoden ikäiselle (puhumattakaan monen vuorokauden hylkäyskokemuksesta!). Mutta vuoden ja kahden viikon ikäinen Aikavaras muisti selvästi Miehen, kun tämä lokakuun alussa palasi kahden viikon työreissultaan. (Hassua/hölmöä: pelkään, että Aikavaras unohtaa mut kolmessa päivässä, mutta en epäile hetkeäkään ettei lapsi muistaisi Isiään sitten kun tämä parin viikon kuluttua palaa kotiin.) Sen jälkeen ikää ja ymmärrystäkin on karttunut taas muutaman kuukauden verran. Aikakäsitystä noin pienellä ei silti ole, eikä ymmärrys taida riittää käsittämään mitä tarkoittaa jos sanotaan että Äiti tulee kyllä takaisin tai että huomenna pääset/joudut kotiin. Mietin, horjuuko perusturvallisuudentunne kuitenkin, kun tähän asti ollaan nyhjätty aika symbioosissa ja yhtäkkiä erossaoloaika onkin pitempi. Vaikeutuuko päiväkodin aloitus, jos Aikavaras aamuisin luulee että taas se lähtee moneksi päiväksi.

Toisaalta Aikavaras on nopea oppimaan ja vikkelä tottumaan. Se on nukkunut ja syönyt hyvin kummassakin Mummilassaan. Tuleviin hoitajiin ja heidän valtavaan leluvarastoonsa on totuteltu ja tykästytty, ja Mummila on ihan siinä vieressä ja Mummikin saatavilla tueksi tarvittaessa. Tiedän, että lapsesta pidetään hyvää ja huolellista huolta (ilmiö nimeltä omat versus muiden tavarat: ei niin kauheasti haittaa, jos oman kirjan sivulle kaatuu vähän kahvia, kun se on kuitenkin oma, mutta kaverilta lainatusta kirjasta pidetään tarkempaa huolta).

Kynnyskysymys lieneekin, miten itse pärjään – sekä ikävän että syyllisyyden kanssa. Myös reissun jälkeinen arkeen paluu päiväkodin aloituksineen, työhön palaamisineen ja kaksin Aikavarkaan kanssa vietettyine iltoineen arveluttaa.

Ja mitä jos Aikavaras viihtyykin viikonloppukylässä paremmin kuin kotona? Jos siellä on kivemmat tavat, rennompi ote, vähemmän komentamisen tarvetta (koska kylässä Aikavaras on rauhallisempi ja tottelevaisempi kuin kotona)? Jos Äiti onkin nyt jo ihan blääääh? 

Varmaa on tässä vaiheessa vain yksi asia: Miten tahansa tuleva viikonloppu ja arkeenpaluu sujuu, joka tapauksessa löytyy niitä, joiden mielestä pienen lapsen paikka on jatkuvasti vanhemman vieressä, ja toisaalta yhtä paljon niitä joiden mielestä mun murheeni on turhaa ja tuhlailevaa ja että tämä on ihan ookoo.

Loppukevennyksenä pari vauhdin sumentamaa kuvaa Lasten Uusivuosi -tapahtumasta. Kupittaan urheiluhallissa kävi kova melske, ja oletimme Aikavarkaan arastelevan melua ja vilinää. Mitä vielä. Ensin kaveri oli minuutin verran vähän ihmeissään, mutta lähti sitten viipottamaan ympäriinsä. Jytäjyrsijöiden keikan akustiikka ei toiminut eikä musiikki saati spiikit kantaneet yleisen hälinän ylitse, mutta Aikavaras olikin kiinnostuneempi juoksuradan kaltevassa kaarteessa kiitämisestä. Ylösalas, eestaas, nauraen ja vähän väliä isompien juoksijoiden jalkoihin lähestulkoon tallautuen. Hauskaa oli. Kivaa oli myös pölliä palloja nelivuotiailta nassikoilta. Ei tuo kaveri päiväkodissa ainakaan arkana nurkassa nyhjää.

P.S. Huomasin, että Aikavarkaissa on saanut ensimmäisen liittyneen lukijan! Wuhuu! Eikä kyseessä taida edes olla kumpikaan Isosisko tai kukaan kavereista! Juhlan paikka. Josko sitä vaikka ottaisi sellaisen suklaatäytteisen croissantin hotellin aamiaisella. Ehkä ottaisin joka tapauksessa.