Kuinkas sitten kävikään!

Aikavarkaan eka kokonainen hoitopäivä, mun eka työpäivä puoleentoista vuoteen. Miten meni?

Aikavarkaan nuha laantui nukkumaanmenoa kohti ja kaveri uinui sikeästi klo 20.40–7.15. Nenä vaikutti aamulla normaalilta ja Aikavaras pelleili hyväntuulisena, ei pistänyt supertoppavaatteiden pukemistakaan pahaksi. Päiväkodissa kaveri käveli oma-aloitteisesti kohti Päivänsäteiden ovea, vähän piti toppuutella että ehdittiin purkaa hirmutalvitamineet yltä. Kun aloin availla ovea lähteäkseni, eroitku näytti olevan tulossa, mutta kas, samalla ovenavauksella huoneeseen työnnettiin puurokärry. Ja kas, Aikavaras istui salamana (jonkun toisen) pikku tuolille suu jo suunnilleen ammottaen, ja kun puin takkia ja kenkiä ovella ylleni, Päivänsäteiden osastolta kantautui vain tyytyväinen aamupalanmussutus. 

Olen näin helposti korvattavissa puurolautasella. 

Ei suurempaa draamaa Aikavarkaan hakemisessakaan, mitä nyt haistoin jo aulaan, että jonkun vaipassa odotti varsinainen ydinjäteloppusijoitus. Mut nähdessään Aikavaras totesi ”äitä!”, hymyili ja näytti hetken punnitsevan, pitäisikö vielä leikkiä muovipuhelimella kuitenkin. Jotain se sinne luuriin vielä lärpätti, sitten tuli syliin. Siinä se sitten kirkastui mulle: totta kai se oli oma lapsi joka siellä haisi aivan turhan tymäkältä heti välipalansa jälkeen. Hoitajat varmaan odottivat sen karmean hajun vuoksi ihan taktisesti, kun tiesivät että tulen vartin sisällä. Siinä sitten pohdin mitä tehdä. Vessaan oli jo matkalla muutama napero, ja päätin happivajeesta huolimatta hoitaa likaiset hommat vasta kotona. En hallitse niitä tarravaippoja, ja pesupuuhat ovat kiemurtelun sun muun vuoksi haasteellisia tutuissakin oloissa. Tuolla hoitajien silmien alla olisi puuttunut kotikenttäetu, ja jälki olisi voinut olla noloa.

Kuulemma Aikavaras oli ollut huuuuurjan reipas koko päivän, ulkoillut reilun kymmenen miinusasteen pakkassäässä iloisesti kunnes oli vähän väsähtänyt siihen aivan tavalliseen aikaan, juuri ennen lounasta. Kaveri oli syönyt hyvin ja nukahtanutkin minimaalisen pyöriskelyn ja ihmettelyn jälkeen. Koko päivä oli sujunut itkuitta. Nyt se hajupommi siinä hymyillen ripustautui mun kaulaan ja piti kunnon pihtiotteessa. Lopulta saatiin kuitenkin toppauduttua takaisin naparetkivaatetukseen ja reippailtiin se vajaan kymmenen minuutin kävelymatka kotia kohti, myrkyttämään näet kodinkin hengitysilma.

Odotin kiukuttelua ja äitiraivoa, mutta mitä vielä. Aikavaras ei ole koskaan ollut näin kiltti, säyseä ja yhtäjaksoisesti hyväntuulinen kuin tänä iltana. Autuus saattoi olla kertaluontoista, mutta hämmentyneenä nautin kyllä joka minuutinpuolikkaasta. Nukkumaankin sain kaverin jo kasilta. 

***

Mun töihinpaluu ei sujunut yhtä mallikkaasti. Puoli tuntia ehdin istuskella ja ihmetellä mitäs tässä rupeaisi tekemään, sitten koitti palaveri pomon kanssa… ja toisen puolen tunnin jaarittelun jälkeen sain lomautuslapun käteeni. Jahas. Lomautus on kokoaikainen ja toistaiseksi jatkuva, astuu voimaan 27.1. ja alustavaksi kestoksi on merkitty 6 kuukautta. Jää siis kaksiviikkoiseksi tämä minun kevään työrupeamani (ja palkkani). Nooh, eipä ainakaan tule menetettyä yöunia työpaineita stressatessa, ja voihan olla että kaksi viikkoa osoittaisi muutenkin ettei selkä jaksaisi päivittäistä jatkuvaa istuskelua (vihloo vihloo vihloo tuosta häntäluun tienoilta, ja sähköiskuja sinkoilee reisiluita pitkin niin että jalat meinaavat lähteä alta).

Vielä kun joku johdattaisi mut kädestä pitäen lomakeviidakon lävitse tai antaisi edes macheten käteen. Kertoisi, meneekö huhtikuulle asti ennen kuin liiton työttömyyskassasta putoaa päivärahat tilille. Ja neuvoisi, mikä on sekä objektiivisesti että subjektiivisesti paras ratkaisu toimia Aikavarkaan juuri startanneen päivähoidon suhteen.

Periaatteessahan lomautettuna pitäisi kaiketi pysyä työmarkkinoiden käytettävissä yllättäin muuttuvien tilanteiden varalta. Mutta hei, kuka ottaisi hyvin raskaana olevan, juuri hoitovapaalta tupsahtaneen tyypin töihin, kun ei kukaan palkkaa niitä ei-raskaitakaan. Pomo teki myös harvinaisen selväksi että hälytystä takaisin ei ole tiedossa ainakaan ennen kesää, jolloin mulla taas on jo kädet täynnä pukluharsoja. Sikäli päiväkotipaikan irtisanominen ei olisi riski. Mutta jos Aikavaras nyt alkaa viihtyä päiväkodissa, onko kovin kovin väärin muuttaa hoitosopimus puolipäiväiseksi – mutta siis pitää kuitenkin hoitopaikasta kiinni? Lapsi saisi monipuolista leikkiaikaa ja -seuraa aamupäivisin, kun taas koko ajan kömpelömmäksi, supistelevammaksi ja väsyneemmäksi muuttuva äitinsä taas ei ehkä kykene kevään mittaan tarjoamaan sellaista. Puistotätitoimintaa ei harjoiteta missään lähistöllä, ja seurakunnan kerhoihin pääsee vasta 3-vuotiaana.

Eikä se muutama tunti omaa lepo- tai kodinhoitoaikaa sille supistelevalle kömpelyksellekään pahitteeksi olisi. Tuntuu kyllä hirmuisen itsekkäältä ja huonoäidiltä myöntää se: että tavallaan kyllä haluaisi panostaa omaan jaksamiseen ja hyvinvointiin nyt kun se vielä juuri ja juuri on yhtäkkiä mahdollista ennen kuin koko elämä heittää häränpyllyä Unirosvon syntymän myötä. 

*** 

Ei nämä ajatukset tästä tämän enempää nobelin arvoisiksi muutu. Pitäisi varmaan ripustaa pyykit ja vetäytyä sänkyyn jännittämään huomista rakenneultraa.