Päiväkotitreeniraportti (tai romaani)

Aikavarkaan kotihoitopäivät ovat toistaiseksi luetut. Loppiaiseen kestäneen joulusulun vuoksi päivähoiton tutustumisjakso jäi vain nelipäiväiseksi, varsinainen klo 8–15 -päivähoito kun alkaa jo maanantaina. Päiväkodin käytännön mukaisesti olin Aikavarkaan kanssa tutustumassa paikkoihin ja porukoihin ti, ke ja to klo 9–11. Näin me hoitosopimuksettomat emme häirinneet päivähoitoryhmän aamupalaa, lounasta ja päiväunipuuhia. Kun tajusin harjoittelumahdollisuuksien jäävän näin niukaksi, sain kuin sainkin aikaistettua hoitosopimuksen alkamaan jo tänään – jotta voitiin kokeilla edes yhden päivän pehmeää laskua eli Aikavarkaan jäämistä yksinään osapäivähoitoon, aamiaisesta lounaaseen.

Tiistaina ja keskiviikkona tutustuminen sujui mutkattomasti. Aikavaras tutki paikkoja (välillä turhankin) rohkeasti, puolusti kiivaasti haalimiaan leluja ja yhtä kiivaasti haali leluja muiden käsistä. Välillä kaveriin iski hämmennys, ja silloin piti vilkuilla ympärille: onko Äiti vielä jossain? Jaa tuolla – nopea hali ja taas mennään. Yhtätoista lähestyessä alkoi tulla väsymyskäninää, mutta niin alkaa kotioloissakin.

Torstaina käytiin Aikavarkaan luonnetta sekä meidän perheen kasvatustottumuksia ja -toiveita kartoittava alkukeskustelu Aikavarkaan ryhmän lastentarhanopettajan kanssa. Tarkoituksena oli jättää Aikavaras siksi hetkeksi leikkihuoneeseen ja oletin homman sujuvan hienosti: siellähän oli sentään muovinen liukumäki (hienointa lähes ikinä!) ja kohta kaksivuotias tyttö, jolla on ruskea kiharapehko ja nenä (ihmeellinen, ihmeellinen ilmiö Aikavarkaan mielestä). Hädin tuskin ehdin asettaa ahterini toimistohuoneen sohvalle ja kaivaa kassista kotona esitäytetyt vastauslomakkeet, kun oveen koputettiin ja itkuläikikäs Aikavaras nakattiin sisään. Ei se sitten oikein halunnutkaan jäädä liukumäkeä laskemaan ja tyttöjen neniä ihastelemaan.

Perjantai koitti. Aikavaras oli lievästi sanoen kummissaan, kun alettiinkin tehdä uloslähtöä ilman aamupuuroa. Koitin tulevaa viikkoa ja sen seuraajia silmällä pitäen kellottaa aamutoimien kestoja. Päiväkodin pihan näkeminen ilahdutti Aikavarasta, mutta siinä vaiheessa kun minä aloin vilkutella heippoja, tuli itku. Kova itku. No Äiti äkkiä karkuun ja ovi kiinni välistä. Kenkiä jalkaan vetäessä kuulin vielä jälkikasvuni karjunnan parin seinän takaa. Kiva olo. Kävelin kotiin ja suoraan sanoen mulla oli maha jännityksestä ihan sekaisin. Vaihdoin paniikkihikiset ja räntäsateessa kastuneet vaatteet, söin välipalaa, lähdin kaupungille hoitelemaan asioita. Koko ajan päivystin, soittaako PÄIVÄKOTI että haetko tän hysteerisen ihmistaimen kotiin rauhoittumaan. No, eivät ne soittaneet. Puoli kahdeltatoista hipsin noutamaan lasta kotiin. Kuulin hyviä uutisia: aamuitku oli kestänyt vartin (öö, se on pitkä aika, mutta tämä ei vielä ole niitä hyviä uutisia) mutta loppunut heti kun Aikavaras sai puurolautasen eteensä. Kaveri oli lusikoinut puuron ihan itse suuhunsa ja perään vielä toisen lautasellisen (toki annoskoko per lautanen voi olla pienempi kuin kotona käytetty perusannos). Seuraavat pari tuntia olivat kuluneet hyväntuulisissa merkeissä, mitä nyt hoitajien oli välillä pitänyt rajoittaa Aikavarasta kun kaveri oli komentanut muita lapsia vähän turhan tiukasti ja silitellyt sen nenätytön hiuksia vähän tarpeettoman kovakouraisesti. Sylissä Aikavaras oli saanut ja halunnut olla hetkittäin paljonkin, rimpuilusta ja vääntelehtimisestä hoitaja huomautti erikseen. Juu, tuttua on, se nyt on sen tapa, ei ole meidän lapsi mikään staattinen sylimöllöttäjä. Lounaallakin oli ruokaa uponnut riittävästi. Syliini sain iloisen lapsen, joka iloisesti vilkutteli hoitajille heipat. 

(Eikä kotona ollut Aikavarkaan ruokailupiste likastunut vielä kertaakaan koko päivänä!)

***

Yllätyin tutustumisjakson aikana positiivisesti siitä, miten rauhallista suunnilleen kymmenen pikkulapsen hoitoryhmässä parhaimmillaan on aamupäivisin. Kukaan ei itkeskellyt. Hoitajia on kolme, kaikki näppituntumalta kivan oloisia (ja kaikki ainakin koko kevään vielä palkkalistoilla; iso plussa ettei henkilökunta vaihdu ihan alituiseen) ja lapset jaetaan eri tiloihin puuhastelemaan omia juttujaan pienemmissä ryhmissä. Yhdessä huoneessa vähän isommat pienet muovailivat, viereisessä isommassa leikki- ja päiväunihuoneessa vähän pienemmät pienet rakensivat palikoilla ja vaimeasti taustalla soivien lastenlaulujen tahdissa (paitsi kun Aikavaras väänsi mankkarin kovemmalle). Välillä ovi käy ja lapset kulkevat vaihtureina huoneesta toiseen.

Isojen ryhmän kanssa samanaikaiset ulospukemistilanteet sen sijaan olivat ihan hirveää h***ettiä (mikäli nyt vastakohtana voi olla mukavaa h****ettiä?). Neli-viisivuotiaat tytöt ja pojat riehuivat, kiljuivat, heittelivät saappaita, kiukuttelivat, rääkyivät lattiaa hakaten että määäää haluaaaaan kuuuraaahousuuuut! johon hoitaja sanoo että voi hyvänen aika, sulla ei oo tänään mukana kurahousuja, ja sitä paitsi eilen sä et suostunut pukemaan niitä. Argh. Mulle tuli päänsärky viidessä minuutissa, Aikavaras tuijotti silmät pyöreinä isoja häiriköitä. Myös ulkoilu oli aika, hmm, erilaista kuin kotiäitien kokoontumisajot paikallisessa puistossa. Siinä missä puistoäidit vahtaavat omiaan silmä kovana, nykivät kaulureita niskan suojaksi ja pyyhkivät hiekat leuasta saman tien, päiväkodin pihalla lapset ehtivät puuhata aika lailla kaikenlaista ja vähän mitä sattuu. Isot juoksevat ja melskaavat ja tönivät ja omivat hiekkalelut omiin projekteihinsa. Pienet kerkeävät kiskoa kintaita irti jossain puskan takana nököttäen, joku istuskelee vauvakeinussa yksinään vartin. (No sellaista se on, tiedän. Enää en voi kontrolloida kaikkea. Mutta mun sisäinen suojelija ei vielä kestä ajatusta siitä, että Aikavaras onnistuu plutimaan kuralätäkössä paljain käsin tähän aikaan vuodesta, tai että se venkoilee piponsa pois korvia peittämästä eikä kukaan huomaa.)

Yllätyin (en kuitenkaan positiivisesti) myös siitä, miten monipolvinen prosessi hoitoon vieminen on. Luulimme Miehen kanssa molemmat (ja Mies taitaa luulla edelleen, kunnes lukee tän postauksen): Nopeastihan sen lapsen sinne heittää. 

...No eikä heitä! 

Äitini on perhepäivähoitaja, ja mulle oli siksi muodostunut käsitys siitä, että aamulla soitetaan ovikelloa ja ojennetaan lapsi hoitajalle: tässon tää, tosson varavaatteita ja tässois lisää vaippoja, hei hei sitten.

Päiväkodissa on eri käytäntö. Riisutaan omat kengät eteiseen. Ripustetaan lapsen (kotona pestyt/siistityt) kuravaatteet lapsen omalle henkarille sinne jonnekin vasemmalle. Riisutaan lapsen kengät ja laitetaan ne rivin jatkoksi sinne jonnekin oikealle. Riisutaan lapsen ulkovaatteet ja toimitetaan ne lapsen omaan kaappiin sinne käytävän perälle. Laitetaan lapsen haalarin hihaan tai kaapin lokeroon niitä lisävarusteita (pipo, kauluri, kintaiden aluslapaset, fleecepuku tai villahaalari) joita toivotaan sääennusteen perusteella lapselle puettavan ulkohaalarin lisäksi. Ja sitten mennään käsienpesulle. Ja kuivataan ne kiemurtelevat pullukkasormet. Laitetaan lapsen sisätossut jalkaan ja sanotaan että älä ota pois heti. Ja jos tuodaan lisää vaippoja, ne puretaan ja pinotaan itse lapsen nimikoituun lokeroon vessatiloissa.

Sitten mennään Päivänsäteiden ovesta sisään ja jätetään lapsi hoitajalle (itkemään).

Muistilappu itselle: varaa aikaa. Aina. Myös siihen kotona tuulikaapissa käytävään pukemistaistoon (ollapa jo kesä!), sadesuojan asettamiseen rattaiden päälle, ja siltä varalta että katu on liukas ja tuulikaappitaistelu on saanut mahan supistelemaan.

Toinen muistilappu: vie toimistolle deodorantti ja vaihtopaita. (Ja välipaloja.)

***

Ai niin, vielä yksi yllätys: päiväkodissa ei saa käyttää housuvaippoja. Ensin en tajunnut, miksi ihmeessä, mutta lyhyt selitys riitti: jonossa kaksitoista vaipatettavaa, ja että kaikiltako pitäisi riisua housut ja sukkikset ja sisätossut ja sitten pukea ne uudestaan? Liukuhihnameiningillä vaipat vaihdetaan niin että lapset seisovat housut nilkoissa ja homma etenee vähän enemmän suitsait. Miestä nauratti kovasti, että miten kummassa Aikavarkaalle saadaan tarravaippa päälle. Hoitopöydästä ja tarravaipoista kun luovuttiin rimpuilun ja supervoimavääntelehtimisen, ponnistelun ja kääntyilyn vuoksi jo joskus maalis-huhtikuussa. (Olin muuten lievästi shokissa, kun syksyllä luin erään suomalaisen mediajulkkisnaisen haastattelun KaksPlus-lehdestä, ja siinä kerrottiin miten naisen reilun vuoden ikäinen tyttölapsi makoilee kiltisti hoitopöydällä vaipanvaihdon ajan. Jutussa myös hehkutettiin rajojen asettamista ja kuvailtiin, miten tämä lapsi tottelee hymyillen tiukkaa mutta lempeää ei-käskyä tavoitellessaan jotain kiellettyä esinettä. Joo. Voisikohan lapsissa olla myös temperamenttieroja? Että säyseys kulkisi luonteessa jo vauvasta asti eikä kaikkien tavaroiden räpeltäminen kielloista huolimatta olisi merkki vanhempien epäonnistumisesta? ...No itseäni tässä vauhtivillikon äitinä vain psyykkaan, ottaa nimittäin välillä koville lukea rauhallisista, säyseistä, tottelevaisista pikkulapsista.) Tuskinpa noissa vaipoissa kuitenkaan mitään ongelmaa tulee; talossa talon tavalla, vähän vieraamman vaipattajan kanssa Aikavaraskaan ei ehkä yritä koko ajan karkuun.  

***

Fiilis tällä hetkellä: helpottunut siitä, että harjoitteluviikko on nyt ohitse. Huolestunut siitä, miten homma lähtee sujumaan kun maanantaina siirrytään tositoimiin. Ja aavistuksen syyllinen: Kotona Aikavaras on niiiin iso. Päiväkodissa Aikavaras on niiiiiiiiiiin pieni. Itse asiassa koko päiväkodin kuopus! Pienten ryhmässä on Aikavarasta kaksi viikkoa vanhempi tyttö, joka aloitti päivähoidossa lokakuussa (osaamatta silloin vielä edes kävellä, voi surkeus…) ja helmikuussa kaksi täyttävä tyttö (se jolla on nenä). Muut ovat iältään kahdesta ja puolesta ylöspäin. Toinen puoli liskonaivoista kuiskii, että olen huono äiti kun vien näin pienen lapsen hoitoon, ilmeisesti lähes kaikki muut tällä alueella hoitelevat muksujaan kotona vuosi toisensa perään. Toinen puoli huutaa että Aikavaras tottuu kyllä, oppii ryhmässä nopeasti uusia taitoja ja nauttii siitä, ei enää joudu syömään joka päivä välipalaksi banaania ja viiliä. 

Nyt on kuitenkin hyvä laskeutua viikonloppuun... ensi viikkoa jännittämään.