Ääh. Kiisseliä, vispipuuroa, jauhoista sosekeittoa, leipää, pakastevihanneslisukkeita, kiisseliä. Onneksi sairaalakassiin päätyi (nyt jo loppuneen) suklaan lisäksi pähkinöitä ja pähkinäpatukoita, ja Mies toi eilen käydessään hedelmiä ja maustamatonta jogurttia.
Ja täällä vuodepotilasmurkinan luvatussa maassa taitaa kulua vielä huomiseen. Lääkäri totesi Unirosvon muutoin hyväkuntoiseksi, terveeksi ja kotiuttamiskelpoiseksi, mutta paino uhkaa laskea liikaa eivätkä väsähtelevä imutekniikka ja oksentelun jäljiltä heikohko ruokahalu tue painonnostotavoitteita. "Täysin ehdotonta lääketieteellistä estettä ei ole, mutta yleensä paras ratkaisu on seurailla tilannetta täällä, tehdä syöttöpunnituksia ja saada keskittyä ruokailuihin sataprosenttisesti", lääkäri muotoili.
Niin, kotona huoli olisi isompi kuin täällä hoitohenkilökunnan keskellä, ja 100-prosenttinen keskittyminen tuskin onnistuisi, poissaolostani lievästi poissa tolaltaan oleva Aikavaras kun on etevä ottamaan tarvitsemansa huomion vaikka sitten väkisin.
Ja kuitenkin juuri Aikavarkaan vuoksi olisin niin tahtonut kurvata kotipihaan jo tänään ja nostaa takapenkiltä punaisen turvakaukalon, saman jossa 20 kuukautta ja 1 viikko sitten toimme Aikavarkaan sairaalasta kotiin.
Ikävöin Aikavarasta niin, että kirvelee. Katson kuvia puhelimen kuvagalleriasta, muistelen miten se sanoo kiitos ("sii-soo!" kirkkaalla lapsenäänellä, hassusti painottaen) ja pyyhin kyyneleitä.
Toisaalta muuten ei itketä. Tällä kierroksella olen päässyt positiivisempaan hormoniherkistymiseen kuin viimeksi, jolloin sairaala ahdisti, vauvanhoito tuntui vaikealta ja hädin tuskin pysyin pystyssä. Nyt "öö, mitäs ton kanssa nyt pitäisi tehdä" - fiilis meni parissa tunnissa ohi. Otteet palautuivat nopeasti mieleen. Kädet toimivat varmemmin. Vauva tuntuu kevyeltä (kun on tottunut raahaamaan lonkalla 13-kiloista) ja helppohoitoiselta ja rauhoittuu kiitollisesti syliin. Viime yönä uni tuli mullekin (kunhan pääsimme yhteistuumin ohi niistä iltayön tunneista, joina Unirosvo nukkui vain sylissä ja kohoasennossa ja itki vaakamakuulla ja yksin, enkä saanut laidattomassa sängyssä turvallista puoli-istuvaa lepoasentoa vaan vauva uhkasi valahtaa käsivarrelta aina kun nuokahdin väsymyksestä). Lopulta nukkuminen onnistui kuitenkin, pätkissä ja hormonihiessä, vauva kainalossa äheltäen, mutta riittävän virkistävänä. Kätilöt ja hoitajat ovat mukavia. Pömpöttävä mahakumpu ei ärsytä ja masenna. Kuppikoko laajenee, maito on nousussa. Peilistä moikkaa yllättävän virkeä olento. Huonekaverin kanssa on kiva jutella. Vauvan kasvojen avautumista on ihana seurata.
Eikä mikään enää pelota.
Voi että, varmasti on kova ikävä Aikavarasta. Synnytystä miettiessäni mulla on välillä sellainen olo, että voi kunpa sairaalassa voisi käydä vain pyörähtämässä nopeasti, ettei tarvitsisi olla erossa tytöstä, joka varmasti tulee sitten ihmettelemään, että miksi äiti ei tule kotiin. Niisk. Toisaalta mulla on välillä sellainenkin olo, että tekee varmasti ihan hyvää huilata siellä sairaalassa ja siellä on ainakin aikaa rauhassa tutustua vauvaan. Ja uskon kyllä, että Aikavaras pärjää hienosti, vaikka totta kai sillä kova ikävä varmasti onkin.
VastaaPoistaHassua, mä muistan sen sairaalaruoan ihan hyvänä! Mulla oli kyllä ekat päivät tytön syntymän jälkeen ihan tolkuton nälkä koko ajan, vedin kädet täristen perunoita ja kastiketta ja mitä milloinkin, enkä varmaan kunnolla edes rekisteröinyt, mitä suuhuni tungin. Nälkä on paras mauste jne...kiisselit jätin kyllä aina suosiolla väliin, niistä kun en ole koskaan tykännyt. Oih, nyt mä muistankin, mikä ihana suklaapatukkasäkki mulla oli osastolla mukana ja miten mahtavaa oli vaan lojua sängyssä ja vetää suklaapatukoita vauvan tuhistessa kainalossa. Silloin ei tarvinnut murehtia kotona odottavaa esikoista, oli vaan minä, vauva ja Daim. (Mä yritän olla karkkilakossa synnytykseen asti, pari viikkoa lakkoa takana, mutta ei tästä taida mikään helppo nakki tulla, koska nyt en saa niitä suklaapatukoita mielestäni.)
Toivottavasti Unirosvon imutekniikka paranee ja paino lähtee nousuun :)
Nyt alussa onkin varmaan vaikeinta se, kun tahtoisi keskittyä uuteen nyyttiin ja silti tarjota esikoiselle totutun huomiomäärän. Ai niin, puolisoakin pitää huomioida muutenkin kuin kirjoittamalla sille kauppalistoja... ;-)
PoistaEn mä tarkoittanut kuulostaa ihan järjettömän kiittämättömältä sairaalaruoan suhteen. Sama juttu mulla, nälkä on kova ja periaatteessa kaikki maistuu. Kaipaan vain enemmän proteiinia ja tuoreita hedelmiä ja kasviksia; moni ateria täällä perustuu olettamukselle, että ruokajuomana on maito tai piimä. Kun en juo kumpaakaan, nälkä iskee uudestaan heti (ilman omaeväs-jogurtteja ja raejuustoja). (Ja suklaalevyjä.)
Unirosvon kielijännettä poikkaistiin eilen, ja ote parani. Olen herätellyt vauvaa syömään parin tunnin välein, ja syöttöpunnitustulokset ovat parantuneet huimasti. Peukut pystyyn :-)