Vähänpä tiesin

Oli kolea maaliskuinen tiistai-iltapäivä runsas vuosi sitten. Tein vaunuissa nukkuvan kuusikuisen Aikavarkaan kanssa matkaa Kuuvuoren nuorisotalolle vauvatanssisessioon. Vastaan tuli nainen, joka työnsi rattaissa isompaa lasta, ehkä parivuotiasta. Äidiksi olettamallani naisella oli talvitakki ihan niin kuin mulla. Kaulahuivi, pipo ja lapaset tai hanskat, ihan niin kuin mulla. Mittarihan näytti lähtiessä vain paria, kolmea lämpöastetta ja tuuli tuntui julmalta. 

Tekstisisältöön liittymätöntä kuvamateriaalia

Mutta se lapsi! Se istua nökötti rattaissa paljain käsin.

Hui kauhea. Omat sormet muuttuivat tuplalapasten sisällä sinisiksi pelkästä näystä.

Kerroin vauvatanssikavereilleni, että näin just rattaissa paljain sormin istuvan lapsen. Kauhisteltiin: hui kauhea. Kerroin kotona Miehelle, että näin aiemmin rattaissa paljain sormin istuvan lapsen. Kauhisteltiin: jos kerran itsekin pukee hanskat ulos, niin saa olla aika pimeä tai piittaamaton, ettei tajua pukea lapsellekin kintaita!

Nyt lue otsikko uudestaan. 

K-mummilta nimpparilahjaksi saatu norsuhaalari ja viime viikolla vihdoin hankitut kumpparit

Tiedän jo enemmän. Tiedän ensinnäkin, että toisin kuin minä, se rattaita työntävä äiti/nainen ei välttämättä ollut juuri kävellyt kolmea ja puolta kilometriä vaan ehkä vasta viisikymmentä metriä, ja ehkä matkaa ei ollut jäljellä senkään vertaa. Bussipysäkiltä kotiin. Päiväkodilta bussipysäkille. Pikku pyrähdys. Tiedän, että toisin kuin vaunuissa nukkuva puolivuosikas, parivuotinen taapero osaa sille päälle sattuessaan olla kintaiden suhteen hieman haastava, eli mahdoton. Toisin sanoen tiedän, että parhaista yrityksistä ja vahvoista, haalarin alle hihaan hyvin kiinnitetyistä klipsuista huolimatta kintaat eivät vain pysy kädessä, jos taapero niin päättää. Tiedän, että suhteellisen lyhyellä matkalla ei tee mieli pysähtyä kolmatta kertaa taistelemaan kintaita takaisin lapsen käsiin vain siksi, että viiden metrin päästä ne lentävät märkään kadunpintaan, taas. 

Tiedän, että lapsi ei kuole tai edes sairastu, vaikka sormet palelisivat viidensadan metrin verran.

Tiedän itse asiassa myös, että jos lapsi huutaa ja rimpuilee rattaissa riittävästi, sormet eivät edes palele vaikka huitoisivat paljaina koleassa iltapäivätuulessa. 

Oisko siellä hiekkaa?

Koska omakohtaista kokemusta löytyy jo riittävästi. Bussipysäkiltä kotiin, päiväkodista kotiin, kaupasta kotiin. Koettu on; yritin parhaani mutta hävisin. Nöyrä anteeksipyyntö maailmankaikkeudelle, että aikoinaan luulin kiemurtelevan vauvan pukemista haastavaksi, että tuomitsin vastaantulijoita tietämättä olosuhteista mitään.

Ja tiedän, että vaikka kintaat eivät pysy taaperon kädessä, ei silti kannata ja huvita palelluttaa omia sormiaan silkasta solidaarisuudesta.