Pääasia on lämmin ruoka, ja muuta ruokapäläpälää

Vaikken liiemmin viihdy keittiössä (ja se on viime aikoina tullut selväksi), olen kiinnostunut ruoan laadusta ja terveysvaikutuksista, ja ehkä vähän ylitiedostavakin ravitsemusasioiden suhteen. Meillä ei sokeroituja jogurtteja tai viilejä näy, pasta on aina täysjyvää ja leipä runsaskuituista, riisi tummaa (tai mieluummin riisin sijaan ohraa tai kvinoaa), punaista lihaa ei todellakaan tarvita joka päivä, ja saan vähintään puolivakavan slaakin jos ruoassa ei näy mitään värikästä. 

Tosin ruoan laatuun kohdistuneen huomion määrä korreloi väsymyksen kanssa: mitä uupuneempi olen, sitä lepsummaksi valahdan. Kalaa ei syödä silloin tarpeeksi, vihannesvalikoima kapenee ja ruoanlaitto lykkääntyy ensi viikkoon huomiseen. 

Kuvat eivät liity tekstin sisältöön vaan muistuttavat kylmän toukosään keskellä kesän merkeistä. Ei muutama räntäkuuro ja aamulla nurmikolla näkyvä lumipeite näitäkään rikkaruohoja tapa.

Näin loppuraskaudessa etominen on palannut kuvioihin, ja tuntuu tosi vaikealta keksiä, mitä ruokia laittaisi. Ja missä välissä: nimittäin ruoanlaitto Aikavarkaan läsnäollessa on yhäti mission impossible. Taapero sallii kyllä äidilleen satunnaisen keittiö- tai muun häneen välittömästi liittymättömän puuhastelun, mutta annas olla kun pitäisi ihan järjestelmällisesti huuhdella vihanneksia, tarttua veitsiin ja kolistella kattiloita. Syliinhän sen pikkutyrannin pitää päästä, tai muuten: itkupotkuraivari, jota seuraa ilkivalta (ikkunoiden hakkaaminen, ei-leikkimiseen-tarkoitettujen tavaroiden tyhjentäminen laatikoista ja niiden heittely pitkin parkettia, pakastimen oven availu, mikä vain millä taapero tietää saavansa saman tien sataprosenttisen huomion). Sitä paitsi päivällisaikaan me ollaan yleensä juuri tultu ulkoilemasta, jolloin ruoan pitäisi olla pöydässä suunnilleen heti eikä vasta kolmen vartin päästä. Ja kun oma vointi on mikä on, en enää kykene käyttämään koko päiväuniaikaa kokkailuun, vaan reistaava kroppa vaatii päästä pitkäkseen (ja ylös pääseminen on jo vinssiä vaativa projekti). Illalla en enää jaksa seistä hellan ääressä. (Miten jaksaisin, kun en jaksa päivälläkään?) Päiväkotipäivinä käytän tietysti aamupäiviä hyväkseni, jos muuta prioriteettilistan kärkeen kiilaavaa ohjelmaa ei ole, mutta maalis-huhtikuinen sairastelukierre toi kalenteriin aika tavalla toipilaspäiviä.   

Tunnustin viime äitiysneuvolakäynnilläni, että en jaksa enää tehdä kaikkea ruokaa alusta asti itse. Että turvaudutaan pakastealtaan puolivalmisteisiin, välillä eineksiinkin.

”Ei se mitään, ole armollinen itsellesi. Pääasia, että on lämmin ruoka”, lohdutti neuvolantäti. 

Katso, ei hanskoja! Ehkä taas joku päivä...

Aloin pohtia, mikä lasketaan lämpimäksi ruoaksi ja miksi se on pääasia, vaikkei se olisi terveellistä tai muodostaisi tasapainoista ateriaa.  

Okei, talviaikaan lämmin ruoka lämmittää mukavasti ja säilyttää kylläisyyden tunnetta pitempään (hah, ja nythän on ainakin keleistä päätellen taas talviaika - toukokuiset ilmat käytettiin jo huhtikuussa). Joo, voileipä+omena taikka jogurtti+banaani on välipala, eikä sillä korvata lounasta tai päivällistä, se on selvä. Mutta mulle aterian ravintosisältö ja tasapainoisuus – se, että lautaselta löytyy hitaita hiilihydraatteja, hyvää rasvaa, proteiineja ja vitamiineja – on tärkeämpi juttu kuin se, että voin tituleerata lautasen sisältöä lämpimäksi ruoaksi. Koska esimerkiksi ranskalaiset ja kalapuikot = virallisesti lämmin ruoka. Mutta terveellinen, tasapainoinen ateria? (Varmasti ihan jees vaikka kerran viikossa, mutta mun ruokaideologiani mukaan ei toimi ihan arkiruokana.) Valkoinen riisi ja valmismarinadissa paistetut broilerisuikaleet = käsittääkseni tyypillinen lämmin ruoka. Keitetty peruna ja ruskea lihakastike = perinteinen lämmin ruoka. Mutta kuidut ja vitamiinit? Porkkanaraastetta voi tietysti kauhoa lautaselle ruoan kaveriksi, mutta mitä jos en syö sitä lapsi jättää sen? 

Edellissunnuntaina mummilan pihassa piti lainata serkun hienoa pyörää ennen kuin päästiin sisälle asti. Päällä vain yksi pitkähihainen! Vähän eri meininki oli tänä aamuna, kun päiväkodissa taaperoiden vaatelokeroissa näkyi takaisin käyttöön kaivettuja toppahaalareitakin.

Tuoreiden salaattien valmistus ja syöminen tökkii yhä raskaushuonovointisuus-sidonnaisista syistä, eikä Aikavaraskaan ole tuoreen tomaatin tai salaatin fani. Kurkku ei musta riitä kuittaamaan aterian vihanneskiintiötä. Siksi upotan mielelläni vihanneksia varsinaiseen ruokaan: jauhelihakastikkeeseen porkkanaraastetta ja paprikakuutioita, lohilasagneen kesäkurpitsa- ja tomaattikerroksia. Lautasen reunalta on tuoreraasteiden ja salaattien sijaan löytynyt talven mittaan yleensä avokadoa, joka vasta terveyspommi onkin. Harmi, että niiden sesonki on jo vähän ohi. Asiat muuttuvat onneksi sitä mukaa, kun Aikavaras kasvaa ja minä pääsen eroon raskaana olemisesta, mutta näin tällä hetkellä.

Mutta siis, se ruoanlaitto, lämpimän ruoan nostaminen sokeasti jalustalle ja oma kykenemättömyys pysyä tolpillani. Tällä hetkellä fyysinen jaksaminen on sitä luokkaa, että on ihan kiikun kaakun välitänkö enää siitä, mitä me syödään, kunhan syödään (ja kunhan joka ateria sisältää hitaita hiilareita, vitamiininlähteitä, hyviä rasvahappoja ja laadukasta proteiinia...). Ottaa koville luovuttaa keittiösuoriutumisessa, ja omatunto kolkuttelee ja tunkeutuu repaleisiin yöuniin asti kertomaan, että kalaa pitäisi syödä kolmesti viikossa. Toisaalta jos ja kun ruokavalio on pääpiirteittäin kunnossa, tuskin haittaa että toisinaan lämmin ruoka tarkoittaa Aikavarkaalle purkkiruokaa (luomua ja lisäaineetonta!) taikka keitettyä kananmunaa pakasteparsakaalin ja torilta ostetun karjalanpiirakan kanssa. Minä syön sitten kananmunan lisäksi ne karjalanpiirakoiden reunat ja suklaata salaattia, ja Mies lämmittää pakasteaterian tyytyväisenä siitä, ettei sen taas tarvitse mupeltaa kvinoaa kehnosti maustetun lohen kera. 

Lohduttaudun sillä, että tämä(kin) on vain vaihe.